Kipinöitä roudassa

Alkutalven kohmeisessa ruohikossa tuli kytee hiljalleen. Se sulattaa roudan ympäriltään ja karkoittaa kylmyyden. Ahdistuksen tuomat möröt kaikkoavat jättäen jäljelle rakkauden. Pilke silmissäsi sytyttää minuun ikävän, halun olla lähelläsi - olla omasi.

Näetkö katseeseeni kätkeytyvän tuskan, kun kerron, miten kauniita olette yhdessä? Tunnetko epätoivon, kun katselen onneanne? Tiedätkö kuinka kehoni väreilee, kun kosketat minua? Aistitko toivon, joka minussa herää, sinun suudellessasi solisluutani?

Älä rakastu häneen, joka rakastaa jo toista. Hän ei tule koskaan rakastamaan sinua. Ei, vaikka antaisit itsesi kokonaan.


Silti en tahdo lähteä. Enkä hylätä häntäkään.

Sanja

Hän

Hän saapui huoneeseen ensin varmistellen, joko voi astua sisään. Toivotimme hänet tervetulleeksi, muttemme olleet itsekään varmoja saisimmeko aloittaa ilman arvioivaa tahoa. Hän sulki oven perässään ja istui eteemme jännittyneenä. Fyysinen olemus kertoi kaiken: hän väänteli käsiään ja oli poikkeuksellisen vakava, melkein tunsin hänestä kumpuavat värähtelyt. Aloitimme. Hymyilimme kaikki. Emmehän voineet olla hymyilemättä. Hänen karismaattisuutensa ja käyttäytymisensä saa niin naisen kuin miehenkin sulamaan.

Session aikana hänkin rentoutui pikkuhiljaa. Minä kuuntelin kiinnostuneena muiden vuoropuhelua, mutten saanut sanaa suustani. Tiedän, että alan liian helposti lavertelemaan asiaan kuulumattomia, joten odotin omaa vuoroani. Vihdoin oli sen aika. Jos joku olisi kertonut minulle etukäteen kuinka paljon jännittäisin, en olisi uskonut häntä. Hymyni takana jännitin koko ajan. Kysyin kysymykseni. Mietin, kuulostanko vakuuttavalta. Mitä, jos kysymykseni on hänen mielestään typerä, osaisinko tarkentaa asiantuntevasti?

Hän katsoi minua silmiin. Ihanat silmät. Älä punastu, äläkä käännä katsetta - ajattelin. Kuuntelin hänen vastauksensa. Ilmeisesti puheenvuoroni oli ollut hyvä ja selkeästi muotoiltu. En änkyttänyt, pysyin asiallisena. Ainoastaan lisäsin loppuun hieman turhia täytesanoja. Miksi aina pitää tehdä niin? Onko se jokin puolustusreaktio todellisten tunteidensa kätkemiseksi? Mitä vahvemmilla tunteilla puhuu, sitä enemmän niitä väljäämättä tulee - sitä typerämmältä kuulostaa. Yritin kuunnella hänen sanojaan, mutten pystynyt todella keskittymään niiden sisältöön hänen kauniin olemuksensa edessä.

Aika loppui ja hän lähti. Mietin, koska näkisin hänet taas. Viimeisiksi sanoikseen hän oli kehunut meitä poikkeuksellisen vuolaasti. Voi kunpa vain voisin olla erityinen hänen silmissään, enkä vain osa ryhmää. Meitä ei yhdistänyt enää mikään, sillä yhteiset velvollisuutemme olivat ohi. Muutama asia jäi askarruttamaan. Mietin, lähettäisinkö hänelle sähköpostia kysyäkseni niistä, vai olisiko se häirintää postitulvan ollessa muutenkin suuri. Miksi pidän itseäni niin vähäpätöisenä hänen rinnallaan? Meidänhän tulisi kaikkien olla yhdenveroisia.

Sanja

Mustaa lunta

Helsingissä lapset eivät koe oikeaa talvea. Se kestää kuukauden ja lumi sulaa päivän kuluessa likaiseksi rännnäksi läärääntyen kengänpohjissa. Vanhemmilla on vaikeuksia päättää aamulla pistäisikö lapselle talvikengät vai kumisaappaat. Kuravaatteet pitää aina varmuuden vuoksi pakata mukaan. Entä uusi hieno talvihaalari, onko sille tarvetta tänä talvena? Ensi talvena siitä on jo kasvettu yli, pitäähän sitä käyttää. Reissuvihossa lukee päivän jälkeen, että lapselle tuli leikeissä liian kuuma, vaikka aamulla oli pakkasta. Seuraavana päivänä lapsi palelee, kun vaatetta on pistetty vähemmän.

Aamulla pihalta kuuluu villi huuto. Ensilumet ovat aina yhtä ihmeellisiä. Lapset temmeltävät innoissaan ja rakentavat kuraisia lumilinnoja valkeamman lumen puutteessa. Joka vuosi lumi on yhtä ihmeellistä. Miksei olisi? Joka vuosi lumi saa hymyn niin lapsen kuin aikuisenkin kasvoille. Turistit hämmästelevät valkeutta ja valoa pimeyden keskellä, teinit suutelevat kevyiden hiutaleiden takertuessa hiuksiin katulampun loisteessa. Kuusikot notkuvat lumen painosta ja pulkkamäet raikuvat innokkaista hihkaisuista. Jouluna on taas mustaa.

Talven jatkuessa useamman kuukauden, ei kukaan ole enää tyytyväinen. Liikennöintiä hankaloittavat kinokset, katolta tippuva lumi, pirullinen pakkanen ja liukkaat kadut ovat ainainen valittamisen aihe. Niin tottumaton turisti kuin supisuomalainen tallaaja tahtoisi jo luopua talvivaatteistaan. Eikä Helsingissä ole edes valkeita kuusikkoja. Valkea onni muuttui harmaaksi jo aikapäiviä sitten. Joulun lumenpuutteessa kukaan ei olisi kaivannut talvea enää tammikuuksi.

Me murskaannumme lumen painon alle, tipumme heikkoihin jäihin ja sammumme pakkaseen. Emme ikinä opi. Tulisi siis jo kevät. Lämpimät säteet johtaisi kesään. Kesäyöt ovat vielä romanttisempia kuin ensisuudelmat hellässä lumisateessa. Ei arjen stressiä, ei pimeyttä, ei paksuja vaatteita, eikä riskiä nukahtaa lumihankeen. Ainut joka jaksaa vielä nauttia tästä melankoliaa ilmentävästä vuodenajasta on räntäsateessa leikkivä lapsonen.

Äiti huutaa, sillä vaatteet ovat taas kuraiset ja litimärät. Lapissa sataa lunta kai vielä toukokuussakin. Onneksi Helsingissä on lämmin. Niin lämmin, ettei oikea talvi koskaan pysy täällä liian pitkään.

Sanja

Supernova

Täytyin uupumuksella. Yllättäen tuntui, ettei aikani riitäkään. Ettei mikään riitä. Minut oli tuomittu elämään keskiössä, monien ihmisten riesana, saamatta ketään omakseni. Itsenäinen onneni pirstoutui joka puolelle ympärilleni. Se tavoitti pimeät nurkat ja auringonvalon, yltäen lähes tähtiin, tyhjyyttä syöden. Olin saanut kaiken, minkä tahdoin. Olin liian onnellinen. Mietinkin jo, missä menisi pieleen ja milloin seinä tulisi vastaan. En vieläkään voinut uskoa, että joku pitäisi minusta oikeasti. En, että mielipitetäni pidettäisiin vakuuttavina tai ehdotuksiani oikeina. Sarkastisen korni epäilys vaanisi aina nurkan takana. Ei voi olla, että minä saavuttaisin jotakin.

Nauroin. Sanasi eivät liikuttaneet minua. Ehkä olinkin aina tahtonut vain heidät, keitä en voisi saada. Ehkä nautin toiseudesta, vaikka kunnianhimoni ja ylpeyteni kohottivat minua ylöspäin. Mitä sitten, että olin vielä nuori? En menettänyt inhimillisyyttäni, vaikka toiminkin epäkorrektisti yhteiskunnan normeja vastaan kapinoiden. Sanoivatko he, että ylitin rajan? Sanoivatko, että kokeilin, sillä en voinut tavoittaa unelmiani? Oliko väärin rakastaa ihmistä, joka nöyryydessään manipuloi rakastamaan? Häntä, joka satutti ja jonka menetin, jota en voinut saada, enkä edes tahtonut saada koskaan takaisin? Hän lukitsi minut sisäisesti. Lukot pitää murtaa pystyäkseen etenemään. Se turruttaa.

Romantiikan käsite oli murroksessa. Asiat, joita ennen ihannoin ja tavoittelin, alkoivat tuntua kaukaisilta. Kuin toisesta elämästä. Jonkun muun elämästä. Idyllini oli muuttumassa inhorealistiseksi. Psykedeelinen musiikki täytti mieleni ja tanssin hänen edessään alasti, suudellen hänen tyttöystäväänsä. En tarvinut nappeja mennäkseni sekaisin, sillä hengen jano päihdytti minut. Asioista tietämättömät nimittivät minua säälittäväksi jakorasiaksi. Itse näin itseni herkkänä taiteilijana. Istuin hänen kanssaan koko yön pidellen käsistä kiinni, enkä tahtonut enää koskaan tuntea muuta kuin sen hetken. Hetki katosi. Huominen oli kylmä ja täynnä valoa.

Sanoit, ettei sinulla ole aikaa. Sanasi helpottivat. Minun ei tarvinut tehdä valintaa. Minun ei tarvinut yrittää tuntea sinua kohtaan mitään, mitä en tunne. Minun ei tarvinut uskotella, että olet se, jota olin kaivannut. Silti sanasi uuvuttivat. Epätoivoinen elämäni iski vasten kasvoja. Siitä hetkestä asti toivoin hänen olevan minun. Siitäkin huolimatta, että hänen silmissään olisin ikuinen kakkonen. Minä kai salaa nautin. Inspiroiduin läsnäolevista asioista. Vannoin kaikkeni niille. Häntä se miellytti. Minua mielytti, että sain olla hänen seurassaan usein. Oliko väärin nauttia niistä hetkistä? Hetkiä tuli lisää. Ne pelastivat minut. Mietin taas, mitä olin tehnyt ansaitakseni onnen. Hän uskoi minuun, ja se antoi minulle voimaa. Se riitti.

Sanja

Toivon säteitä

Se aamu oli hyvin kaunis, täynnä toivon säteitä. Kävelin Eiran rantaa pitkin lumen säteillessä jäisen meren pinnalla. Kävelit minua vastaan ja jo kaukaa huomasin sinun hymyilevän. Sanotaan, että hymy on kaikista kasvonilmeistä sellainen, jonka ihmiset erottavat jo pitkän matkan päästä. Sinun hymysi olisin taatusti havainnut vaikka galaksien takaa, jos olisin oikein yrittänyt. Hymy on kutsu, joka antaa vastaanottajalleen hyväksynnän, jota jokainen tarvitsee. Sinä hymyilit aina, joten minäkin tunsin itseni arvokkaaksi.

Sen kevään jälkeen hymysi katosi. Muutuit vakavaksi ja synkäksi. Alituinen ilmeettömyytesi sai tuntemaan, ettei sinua enää olisi. Itsekkyydessäni kyllästyin seuraasi ja siihen, etten saanut sinuun enää kontaktia. En voinut ymmärtää, sillä et kertonut mitään. Sulkeuduit, enkä osannut lukea sinua. Unohdin kuka olit ollut. Unohdin mitä ystävyys tarkoittaa. Olin autuaan tietämätön maailman pahuudesta, enkä tajunnut, miten vakavista asioista oli kyse. Juuri tietämättömyyteni teki minusta saatanan.

Jätin siis sinut silloin, kun tarvitsit minua eniten. Pakenin, koska en osannut käsitellä tuskaasi. Jos olisin antautunut, olisin itse vajonnut. En ollut vahva, joten valitsin helpon tien ja jätin sinut yksin vailla apua. Antauduin helppojen houkutteiden vietäväksi ja tulin sellaiseksi ihmiseksi, jollaiseksi en koskaan tahtonut tulla, tai uskonut tulevani. Tulin sellaiseksi, jota olit aina vihannut, joita olimme vihanneet yhdessä. Kaikki vain siksi, etten osannut suhtautua. Minusta tuli likainen ja ilkeä. Näin jälkeenpäin pystyn näkemään saastan, joka peitti nahkaani, oli imeytynyt huokosiini ja takertunut ihokarvoihini. Mielikuva sen aikaisesta itsestäni iljettää minua.

Samaan aikaan, kun kauneuteni hajosi sirpaleiksi pahuuden tieltä, sinä kamppailit itsesi kanssa parempaan elämään. En voinut käsittää sitä. Olin lukkiutunut sisäisesti muutoksesi myötä, turruttanut itseni ja kovettunut kiveksi. Olin jo lähes unohtanut sinut ja sen mitä olimme, kun tahdoitkin taas tavata. Menin aivan sekaisin. Ristiriita tuntemuksissani oli niin valtava, että paha olo ilmeni fyysisinä oireina: minua pyörrytti ja oksetti, enkä pystynyt nousemaan sängystä koko päivänä. Vaikka ikävä oli suunnaton, vihasin sinua ja tahdoin pysyä erossa sinusta keinolla millä hyvänsä. Rakkauttasi kohtaan oli syntyny hylkimisreaktio.

Sinä päivänä, kun vihdoin tapasimme, olin saanut hyperventilaatiokohtauksen. Häpesin sitä, mikä minusta oli tullut, enkä olisi tahtonut, että joudut näkemään sen. Tiesin, että näkisit hirviön sisälläni, vaikka yrittäisin peittää sen. Saasta oli imeytynyt liian syvälle, ja sinulla oli vuosienkin jälkeen herkkyys huomata minusta kaikki.

Kävelit vastaan samalla rantapolulla, kuin sinä keväisenä päivänä, jolloin olimme onnellisia ja hymysi tarttui minuun tehden minusta herkän ja suoloisen. Silloin kaikki sinussa kimmelsi ja heijasti iloa, kuten tähtipölyn omainen puuterilumi meren pinnalla heijasti aurinkoa. Kannattelit minua kuin jää, mutta kuten jääkin, kevään tullessa murskaannuit ja pudotit minut syvään, mustaan, yksinäiseen kylmyyteen. En päässyt sieltä pois. Se lamaannutti elintoimintoni ja seisautti verenkiertoni. Nähdessäni sinut, olin edelleen jäässä.

Vaati paljon aikaa, itkua ja halauksia saada asiat edes entisen kaltaisiksi. Kerroit, ettet koskaan unohtanut minua. Pyysit anteeksi ja anelit uutta mahdollisuutta. Kerroit, että olit tarvinut aikaa tutustuaksesi itseesi, sillä sinua oli alkanut ahdistaa huonot elämäntapasi ja maailman tekopyhyys. Sanoit, että olisit voinut satuttaa minua liikaa, jos olisit jäänyt luokseni, sillä eihän toista voi rakastaa, jos ei osaa rakastaa itseään. Lupasit, ettet enää satuttaisi.

En voinut ymmärtää, miksi pyysit anteeksi ihmiseltä, joka ei ollut hukannut ajatustakaan sinuun viime vuosina, eikä edes yrittänyt olla tukenasi, kun sinulla oli vaikeaa. Minä olin ollut paha, minä olin jättänyt sinut. Silti olin loukattu. Miksi tahdoit minut takaisin? Miksi kaivoimme vielä menneitä? Miksemme jättäneet niitä taaksemme ikävöinnistä huolimatta, jos kerran erkaannuimme? Olisin tahtonut kuvailla tuhansin ilmaisuin, mitä olin käynyt läpi. Sanoa, etten ollut enää arvoisesi, ja pyytää sinua lähetemään. 

Katsoin sinua kyynelteni läpi ja kerroin kaivanneeni hymyäsi.

Sanja

Vielä kerran omasi

Minä tulin vielä viimeisen kerran luoksesi, sillä päätin yllättää sinut. Olisin ollut määrätietoinen ja tehnyt kaikkeni tyydyttääkseni sinut. Vaikka ongelmia oli ollut ja olin ajatellut, että kaikki olisi paremmin, mikäli emme olisi enää yhteydessä, päätin hyödyntää sijaintini ja ensi kerran saapua luoksesi ilmoittamatta. Näpyttelin ovikoodin muutaman kerran väärin ja luulin sen jo vaihtuneen. Lopulta pääsin kuitenkin sisään. Jännitin hieman ovikellon painamista. Olihan jo kovin myöhä, enkä ollut koskaan ennen toiminut näin arvaamatta, etenkään sinun kohdallasi. Yritin kuunnella, ettei toisten ihmisten ääniä kuulunut. Olin jollain tasolla varautunut siihen, ettet ehkä olisi yksin. Intuitioni oli vahva, mutta minun on tapana sivuuttaa asiat, joista en voi olla varma. Olin juuri lähdössä, kun avasit oven.

Sinä suojelit häntä kuin lasta. Oli kuin hoivissasi olisi ollut pikkuinen, viaton, juuri naiseuttaan saavuttava tyttö, jonka neitsyyden veit ehkä minuutteja aiemmin. Minä olin kaiken kokenut, itsensä häpäissyt hirviöhutsu, jolta sinun piti häntä suojella. Minulla ei ollut enää merkitystä. En saanut nähdä hänestä vilaustakaan. Pian astelin alas rappukäytävää kunniani menettäneenä. Spontaanit romanttiset eleet eivät enää koskaan tulisi mieleeni. Mitä sinä sanoit hänelle tekosyyksi, kun ovikello soi kolmelta yöllä? Entä, kun se soi uudestaan aikaisin aamulla? Kuuliko hän suudelmamme, keskustelumme, ääneni? Sanoitko, että olen ystävä etsien yösijaa? Olisin voinut olla serkkusi tai siskosi tai ärsyttävä entinen tyttöystävä, joka ei koskaan pääse yli. En ollut mitään niistä. Olin vain naiivi, valheisiisi hirttäytynyt itsensä alentaja.

Oliko hän joku tärkeä? Tärkeämpi kuin minä olin koskaan ollut? Minähän en koskaan kai merkinnyt sinulle mitään. Suuteletko häntäkin aamuisin viimeisenä ennen töihin lähtöä? Oliko hän läsnä kokoajan minun tietämättäni? Näistä asioista olisi pitänyt keskustella. Olisi reilua kertoa kaikille osapuolille. Vai oliko hän täysin uusi - minun seuraajani? Minäkin olin vakuuttunut siitä, että me olimme ohitse, mutta päätin yllättää sinut viimeisen kerran. Pääsin itse yllättymään. Hillitty katse, alaston vartalosi. Tunnistin heti merkit. Totesin, että sinulla on toinen. Suutelin ja lähdin pois. En itkenyt, en raivonnut, en vaatinut päästä sisään. En vielä silloin. Toivotin hyvät yöt, käännyin ja lähdin. Mitä muuta olisin voinut? Ei minulla ollut oikeutta muuhun. Tunteille ei jätetty sijaa.

En nukkunut, en syönyt. Kaikki maistui pahalta,unet ahdistivat. Sain hetkeksi kiinni siitä tunteesta, mikä ihmisillä kenties on sillä hetkellä, kun he altistuvat alkoholikierteeseen. Olisin voinut juoda koko seuraavan viikon. Yksin. Mitä vain. He sanoivat, että olen hullu, tyynen rauhallinen, asiallinen ja spontaani, mikä tekee minusta ihmeellisen ja mielenkiintoisen. Sinä et nähnyt minua kuin häiritsijänä. Olin valmis huoraamaan itseni sisään, mutta sekään ei toiminut. Näin katseestasi, että sinua ei kiinnosta. Tiesin heti, ettet ottaisi minuun itse yhteyttä. Miksi ottaisit? Et ollut ottanut koskaan ennenkään. Tahtoisin puhua sinulle, mutten sallisi enää itseltäni sitä, että lähettelisin perääsi viestejä. Olin jo saanut vastauksen siihen, välitätkö sinä minusta. Mielessäni tiesin jo vastauksen siihenkin, onko sinuun luottamista. Olit valehdellut minulle kaikesta.

Ensi kertaa pääsin sisälle niihin lauluihin. Lauluihin, jotka aiemmin olivat näyttäytyneet vain sulosointuisena sanahelinänä merkitysten avautumatta. Kymmenen vuoden jälkeen ymmärsin vihdoin kaiken. Kävelin tuntikausia metsässä, sillä en päässyt pois. Luonto on ainut paikka, jonne pystyn paeta omaa itseäni. Itsesäälissä rypiessäni näin hyvin kapisen ketun. Kettu oli yltäpäältä mutainen, laiha ja osaltaan karvaton. Se kaiveli ojanpohjaa ruuantähteiden toivossa. Surkeampaa näkyä en ollut ikinä nähnyt. Mietin, etten itse ehkä olekaan niin onneton tuohon luontokappaleeseen verrattuna. Ihmisille on käynyt pahemminkin. Minullekin on käynyt pahemmin. Aloin itkeä ketun juostessa puiden lomasta moottoritielle.

Menin kivelle istumaan, haukkasin ketunleipää ja keräsin muutaman kukan. Yhden kukista jätin metsään penkille, jotta se voisi jatkaa matkaansa tuulen mukana. Minun pitäisi jatkaa matkaa. Miksi jumituin taas asioihin, joilla ei edes pitänyt olla merkitystä? Voimani olivat lopussa. Linnut sirkuttivat ja aarnipuut narisivat. Olisimpa päässyt takaisin siihen sielunmaisemaan, joka muistuttaa metsää kaikessa kauneudessaan. Pidäthän huolen pienestä prinsessastasi. Oli hän sinun sitten yhden illan tai useamman. Oli hän sellainen, jonka kanssa tahdot jakaa elämäsi tai sellainen kenelle et anna sitäkään vähää kuin minulle. Kasvata hänet omaksesi. Yhtykää toisiinne, jos hänen kanssaan se ei koidu ongelmaksi. Me katosimme, enkä minä ole enää omasi.

Sanja

Tavallisten asioiden runsas kuvailu tajunnanvirtana saa ne kuulostamaan syvällisiltä ja hienoilta: kui läpäl tääkin :D

Yritän päästä eteenpäin huonoin tuloksin. Muut ovat jo kaukana, kun minä vasta aloittelen matkaani. Kulkuni on raskasta ja ponnistelut tuntuvat turhilta. Tuntuu kuin polkisin tyhjää. Maa puuttuu jalkojeni alta. Näen sen siintävän jossain kaukaisuudessa eivätkä jalkani yllä siihen. Olen aaltojen varassa saamatta tukea mistään. Kellun merkityksettömänä kuin koivun siemen. Olen kevyt kuin höyhen, silti minun täytyy ponnistella päästäkseni eteenpäin. Olen lähes alaston ja tarvitsen apuvälineitä pysyäkseni pinnalla. Läpäisen aineen, joka kannattelee raajojani. Se tulee kiinni ihooni ja mukailee jokaista liikettäni. Samaan  aikaan se on kuin sitä ei olisikaan, silti se on. Se on raskasta ja kevyttä. Kannattelee ja hukuttaa. Vie ilman ja pitää sitä sisällään. Kylmään tottuu. Kirkaskin voi sumentaa näkökentän. Kontrasti muuttuu. Kaikki tuntuu siniseltä. Näen määränpään siintävän edessäni. En tiedä pääsenkö koskaan perille, sillä aina on aloitettava alusta. Kierrän samaa kehää kunnes voimat eivät enää riitä. Sitten nousen. Tai jään aaltojen varaan, vajoten syvyyksiin.

Älä ryve

Älä ryve niissä ajatuksissa
jotka aina uudestaan satuttavat

Älä toista niitä lauseita
jotka karttavat onnea

Elämä olisi parempaa
jos et asennoituisi kuin sokea

sulkisi silmiäsi mahdollisuuksilta
ja itkisi yksin komerossa

Naurettavaa on elämänkulku
jos et mitään saavuta

Älä kadota sitä mitä sinussa oli
tai itseltäs syöt tulevaisuutta

Rohkeat toimii ja röyhkeät elää
Sulle ei riitä kai paikkaakaan

Mene ja tiedä, olet viehättävä
Silti sillä et mitään saa

Yritä löytää pois piilostasi
Älä sivuuta totuutta

Älä käperry siihen mikä pinnalle jää
Olisi aika tiedostaa omansa

Keskity johonkin tärkeään
Unohda, et on kiva olla vetävä

Koska sinusta tuli niin pinnallinen
ettet ajattele muuta kuin seksiä?

Sanja