Syksy oli viileä ja sateinen. Loppua kohden kasvanut toivoni mureni itseluottamuksen murusiksi. Pelko kasvoi äärimmäiseksi. Jännitys kihisi jokaisessa solussani, enkä olisi tahtonut katsoa. Nähdessäni nimeni räjähdin säteleväksi palloksi, joka ei pystynyt hillitä innokkuuttaan. Tulevaisuus näytti valoisammalta kuin mikään aiempi onni. Hienoisen häpeän säestyksin olin jättänyt viimeisen kerran välistä. Silti ansaitsin paikkani. Savuisen viskin maku kantautui huulilleni, hento silitys ohmiolleni, kiihkeä liikehdintä latinomusiikin soidessa, ruskeiden silmien lämpö. Jokainen meistä oli kuin luotu rooliinsa.
Puraisu välitti kehooni tunteen joka vallitsi minut. Me olimme yhtä ensi hetkistä lähtien. Ajan saatossa kehityimme yhä kauniimmiksi, haastoimme itsemme, tukeuduimme toisiimme. Ajat ilman teitä aiheutti suunnatonta ikävää jo alkutaipaleillaan. Jokainen antoi kaikkensa yhteisen unelman vuoksi. Enkä osannut edes toivoa näin valtavaa onnea, enkä rakkautta, joka syntyi viattomana kuin vastasyntynyt lapsi. Löysin itsestäni hulluuden, maanisen puolen ja selkäpiitaa karmivan tuijotuksen kaikkine runollisuuksineen. Aika kiirehti ohitseni. Yritin tarrautua jokaiseen hetkeen. Kaikki hyvä päättyy aivan liian nopeasti.
Mihinkään en olisi pystynyt ilman teitä. Mitään näin uskomatonta ei olisi saatu aikaan ilman meistä jokaista. Kaikki huipentui hetkiin näyttämöllä, satojen ihmisten katseiden edessä, täydessä maskissa, heittäytyen kokonaan, olimme roolissa ja imrpovisoimme. Jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Jokainen antoi voimaa. Huonotkin päivät kääntyivät hyviksi, väsymys voimaksi ja itkut iloksi. Vietimmepä iltamme tehden töitä, juhlien, olutta juoden, elokuvia katsellen, laulaen tai vain yhdessä seurustellen - kaikki oli täydellistä. En tarvinut muuta selvitäkseni, ja tulevaisuus ilman tätä kaikkea pelottaa valtavasti. Onneksi en menetä teitä. Sitä sinetöivät kyynelten värittämät suudelmamme, joita emme häpeile edes parrasvaloissa.
Sanja
