Täytyin uupumuksella. Yllättäen tuntui, ettei aikani
riitäkään. Ettei mikään riitä. Minut oli tuomittu elämään keskiössä, monien
ihmisten riesana, saamatta ketään omakseni. Itsenäinen onneni pirstoutui joka
puolelle ympärilleni. Se tavoitti pimeät nurkat ja auringonvalon, yltäen lähes
tähtiin, tyhjyyttä syöden. Olin saanut kaiken, minkä tahdoin. Olin liian
onnellinen. Mietinkin jo, missä menisi pieleen ja milloin seinä tulisi vastaan.
En vieläkään voinut uskoa, että joku pitäisi minusta oikeasti. En, että
mielipitetäni pidettäisiin vakuuttavina tai ehdotuksiani oikeina. Sarkastisen
korni epäilys vaanisi aina nurkan takana. Ei voi olla, että minä saavuttaisin
jotakin.
Nauroin. Sanasi eivät liikuttaneet minua. Ehkä
olinkin aina tahtonut vain heidät, keitä en voisi saada. Ehkä nautin
toiseudesta, vaikka kunnianhimoni ja ylpeyteni kohottivat minua ylöspäin. Mitä
sitten, että olin vielä nuori? En menettänyt inhimillisyyttäni, vaikka
toiminkin epäkorrektisti yhteiskunnan normeja vastaan kapinoiden. Sanoivatko
he, että ylitin rajan? Sanoivatko, että kokeilin, sillä en voinut tavoittaa
unelmiani? Oliko väärin rakastaa ihmistä, joka nöyryydessään manipuloi
rakastamaan? Häntä, joka satutti ja jonka menetin, jota en voinut saada, enkä
edes tahtonut saada koskaan takaisin? Hän lukitsi minut sisäisesti. Lukot pitää
murtaa pystyäkseen etenemään. Se turruttaa.
Romantiikan käsite oli murroksessa. Asiat, joita
ennen ihannoin ja tavoittelin, alkoivat tuntua kaukaisilta. Kuin toisesta
elämästä. Jonkun muun elämästä. Idyllini oli muuttumassa inhorealistiseksi.
Psykedeelinen musiikki täytti mieleni ja tanssin hänen edessään alasti,
suudellen hänen tyttöystäväänsä. En tarvinut nappeja mennäkseni sekaisin, sillä
hengen jano päihdytti minut. Asioista tietämättömät nimittivät minua säälittäväksi
jakorasiaksi. Itse näin itseni herkkänä taiteilijana. Istuin hänen kanssaan
koko yön pidellen käsistä kiinni, enkä tahtonut enää koskaan tuntea muuta kuin
sen hetken. Hetki katosi. Huominen oli kylmä ja täynnä valoa.
Sanoit, ettei sinulla ole aikaa. Sanasi helpottivat.
Minun ei tarvinut tehdä valintaa. Minun ei tarvinut yrittää tuntea sinua
kohtaan mitään, mitä en tunne. Minun ei tarvinut uskotella, että olet se, jota
olin kaivannut. Silti sanasi uuvuttivat. Epätoivoinen elämäni iski vasten
kasvoja. Siitä hetkestä asti toivoin hänen olevan minun. Siitäkin huolimatta,
että hänen silmissään olisin ikuinen kakkonen. Minä kai salaa nautin.
Inspiroiduin läsnäolevista asioista. Vannoin kaikkeni niille. Häntä se
miellytti. Minua mielytti, että sain olla hänen seurassaan usein. Oliko väärin
nauttia niistä hetkistä? Hetkiä tuli lisää. Ne pelastivat minut. Mietin taas,
mitä olin tehnyt ansaitakseni onnen. Hän uskoi minuun, ja se antoi minulle
voimaa. Se riitti.
Sanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti