Ihmiset joukossamme

Fabio Gedan Krokotiilimeri oli teos, joka herätti ja tuli lähelle. Vaikka se ei päihittänyt Khaled Hosseinia kerronnassa, tuli se niin liki, ettei pituuden vajavaisuus ja tekstin yksinkertainen rakenne haitanneet.

Ensimmäinen huomionarvoinen asia on, että Krokotiilimeri on tositarina. Ei vain tarina, joka mukailee totuutta, joka on ottanut elementtejä tosielämästä tai joka voisi olla totta vaan ihka aito tosikertomus Enaiatollah Akbarin elämästä ja hänen pakomatkastaan Afganistanista lopulta Italiaan asti. Tositarinat tulevat aina lähemmäksi, koska niitä ei voi sivuuttaa ajattelemalla, etteivät asiat ole oikeasti menneet noin. Kuitenkin se, miksi tämä kirja vaikutti minuun oli se, että tapahtumapaikkoina oli paikkoja, joissa olen itse ollut. Khaled Hosseinin kirjoissa henkilöt lähtevät Afganistanista pakolaisiksi Amerikkaan. Amerikka on minulle aivan yhtä kaukainen maailma kuin Afganistan. Vaikka olen tiennyt, että Hosseinin kirjoissa tapahtuvat asiat ovat sellaisia, joita ihmiset oikeasti joutuvat kokemaan ja kirjat ovat herättäneet minussa erittäin suuria tunteita ja kiinnostusta, silti Afganistan, Pakistan, Iran ja Irak tuntuvat hyvin kaukaisilta, sillä oma elinympäristöni on niin toisenlainen. Lähtiessään Afganistanista Amerikkaan Hosseinin romaaneissa on siis tarinoiden henkilöt siirtyneet minulle kaukaisesta toiseen minulle kaukaiseen, jolloin kertomuksetkin ovat pysyneet minun omasta elämästäni kaukaisina.

Enaiatollahin saapuessa Turkista kumiveneellä Kreikkaan aloin ajattelemaan asiaa, jota en kenties koskaan ollut ajatellut Hosseinin kirjoja lukiessani. En ajatellut vain sitä, miten hirveitä asioiota toiset ihmiset joutuvat kokemaan jossakin, vaan aloin ajattelemaan, että nämä ihmiset ovat keskuudessamme. Olin muutama vuosi sitten lomamatkalla Kreikan saaristossa saarella nimeltä Kos. Kossilta oli meriteitse kuuden kilometrin matka Turkkiin. Ei siis matka eikä mikään, ei niin hirveän paha edes kumiveneellä. Mitä jos siellä ollessani näinkin jossain ihmisen, joka oli laittomana pakolaisena saapunut Turkin kautta Kreikkaan? Se on hyvinkin voinut olla mahdollista, en vain ole kiinnittänyt siihen huomiota itse lokoisasti lomaillessani. Kenties ne likaiset valotikkuja kaupustelevat lapset baarikadulla olivatkin kovia kokeneita pakolaislapsia sodan jaloista. Hiukan ajatus näistä lapsista ja heidän alkuperästään silloin huoletti, mutten jäänyt ajattelemaan asiaa sen enempää, minähän olin lomalla.

Kreikasta Enaiatollah matkasi Italiaan. Italiassa hän suuntasi lähimpään kyltin osoittamaan paikkaan, joka oli Venezia Mestre. Mestre tuli minulle viime kesänä tutuksi, sillä hyvä ystäväni asuu sen lähikaupungissa Trevisossa ja interrail matkani aikana viivyin hänen luonaan viikon. Myös minulle ensimmäinen paikka, johon jalallani Italiassa viime kesänä astuin oli Venezia Mestre. Se oli myös paikka, josta viikon kuluttua lähdin Itävaltaan. Olin siis täysin samassa paikassa kuin Enaiatollah oli ollut, enää tapahtumaympäristö ei ollut minulle tuntematon ja kaukainen.

Noin viikon kuluttua kirjan lukemisesta tuli kouluuni eräs Afgaani kertomaan elämästään. Hän näytti aivan tavalliselta nuorelta naiselta, sellaiselta, johon en kiinnittäisi erityistä huomiota, jos hän kävelisi kadulla minua vastaan. En osannut aavistaa, mistä hän oli tullut puhumaan. En voi paljastaa hänen nimeään tai yksityiskohtia asioista, sillä ne ovat hyvin arkaluontoisia ja pelkään altistavani hänet vaaraan, mikäli puhun hänestä yleisessä mediassa, vaikka tämä teksti tuskin kantautuukaan vääriin käsiin. Hän oli saanut tappouhkauksia, sillä Unesco näytti hänen tekemäänsä dokumenttia, joka käsitteli naisten oikeuksien toteutumattomuutta Afganistanista. Hän oli jatkanut asiansa ajamista tappouhkauksistakin huolimatta, kunnes hänen perheensäkin joutui vaaraan dokumentin vuoksi ja hän kielsi sen esittämisen.

Tätä Afgaaninaista katsoessa oli vaikea käsittää, miten hirveitä asioita hän on joutunut kokemaan. Jäin keskustelemaan hänen kanssaan, sillä olen erittäin kiinnostunut Afganistanista ja oli kunnia tavata ihminen, joka niin järkkymättömästi on asiansa takana, että vain perheelle koituva uhka saa hänet luopumaan sen ajamisesta ja joka kaiken kokemansa kauheuden jälkeenkin seisoo vahvana ja on onnellinen. Kerroin lukeneeni Krokotiilimeren ja sanoin hänelle sen, mitä kirja minussa herätti ja mikä vahvistui hänen tapaamisensa myötä: Sitä ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea ympärillä olevat ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Ei koskaan voi tietää, miten suurista vastoinkäymisistä tuntemattomat kanssaihmiset ovat selviytyneet, sillä eletty elämä ei aina näy ulospäin. Jos ihmiskohtaloita alkaisi pohtimaan alituisesti arjen keskellä, tulisi varmaan hulluksi, mutta näiden kokemusten myötä olen silti alkanut katsomaan ihmisiä uusin silmin.

Sanja

Meren vaahtoa tyynessä vedessä

Lakkasin elämästä lähtösi jälkeen. Kuvainnollisesti. Toisinaan herään vielä suudelmiisi, huultesi kihelmöintiin solisluuni kuopassa ja olen taas hetken tässä. Onnellisena. Olemme taas saaressamme meren vaahdon soljuessa hiljaa sormiesi läpi, kunnes vesi tyyntyy hitaasti iltaa myöten auringon laskiessa hennoksi purppuraksi taivaanrantaan.

Herätessäni olen taas pimeässä. Keskellä talvea. Yksin. Toivoisin voivani sukeltaa revontuliin ja nähdä kasvosi niissä. Muistan kuinka ensi kertaa kiedoit kätesi hiljaa ympärilleni sanomatta sanaakaan. Oli kylmä pakkasilta ja minä väreilin. En siksi, että olisin palellut, vaan siksi, että sain olla kanssasi. Osoitit taivaan tulia sanoen, että hohdan samaa valoa kuin ne. Minun mielestäni sinä hohdit. Minä olin vain tuhkaa valkeassa lumessa, jonka valaisit loistollasi.

Lumet sulavat ja kevään ensimmäiset lehdet puhkeavat loistoonsa. Kohta on kesä ja maa kukkii hyttysten häiritessä ympärillä. Ei mietitä sitä nyt. Ei ole sen aika.
Istun laavulle odottamaan sinua. Tunnen, että voisit tulla. Tiedän, ettet voi. Pyörittelen sormillani multapaakun sekoittaen siihen sulavan lumen ja likaisen ruohotuppaan.
Voisimpa olla lapsi, leikkiä vailla huolia ja vailla vaikeita kokemuksia. Sellainen, jonka syntymättömän elämän kerran riistin. En olisi kestänyt joka päiväisessä elämässäni muistoa sinusta. Sinun silmiäsi ja sormiesi tuntua. Sinua pienessä lapsessa. Purskahdan itkuun.

Kyyneleeni tippuvat liikkumattoman perhosen siiville. Se on kuollut niinkuin minäkin. Ja vauva. Ja sinä.
Nostan perhosen kämmenelleni ja silitän sitä hiljaa. Ällöttävä ötökkä, mutta silti niin kaunis. Se taisi elää ennen aikojaan: eivät perhoset lennä maaliskuussa. Minä lensin kerran kanssasi. En oikeasti, mutta unelmissani. Lennän nytkin. Pois tästä hetkestä. Pois tästä keväästä. Ja tulevasta kesästä. Siitä mikä tuoksuu jo, vaikka sitä ei näe. Pois tästä kaipuusta.

Kesä. Ennen se oli minun suosikki vuodenaikani. Se oli aikaa, jolloin olin onnellinen joka hetki. Katson lapsien leikkiä rantahiekassa. Sinun kanssasi olisin hymyillyt heille. Olisit silittänyt vatsaani ja olisimme molemmat tienneet tuon eleen merkityksen. Olisit suudellut poskeani. Olisin ollut oikeasti onnellisempi kuin kenties koskaan. Nyt kaikki vain sattuu.
Havahdun siihen, että puristan vatsaani kovakouraisesti ja parkaisen. Ihmiset rannalla kääntyvät katsomaan.
Kukaan ei ymmärrä. Äidit suojelevat lapsiaan hullulta tädiltä - minulta. He eivät tiedä, että minäkin voisin olla kohta äiti. Nousen ja lähden pois. Tiedän minne, mutta en tiedä miksi.

Istun taas saaressamme. Tunnen suudelmasi tuulessa, äänesi aalloissa, kosketuksesi puun lehdissä, silmiesi katseen taivaalla. Sinä olet täällä. Minä tiedän. Istun saaressa syksyyn asti. Ilma kylmenee. Yöt mustuvat. Puun lehdet punertuvat ja lopulta tippuvat. En jaksa enää uutta talvea. En enää toista ilman sinua.
Lapsen olisi pitänyt jo syntyä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, kenties viikon päästä tai viikko sitten. Meidän lapsemme. Kysyn tunnetko. En kuule vastausta. Ensi kertaa olet todella poissa.
Tähdet loistavat. Meri on kylmä ja tyyni. Minä olen meren vaahtoa tyynessä vedessä. Livun hiljaa sormiesi lomitse takaisin siihen kesäiseen päivään.

Sanja