Taiteilijan tuska

Ala kirjoittaa! Älä vingu sellaista elämää, jota sinulle ei ole luvattu. Itse rakensit harhakuvat omasta lahjakkuudestasi ja loistavasta maailmasta. Kirjoita kuin oppilas vihkoonsa. Tuhat kertaa syy siihen, miksi teit väärin, miksi itket, mikset onnistunut. Ja miten pitäisi muuttaa tapansa? Tehdä töitä niska limassa, kuten kunnon kansalainen. Jättää unelmat ja läppäri sohvan nurkkaan. RAATAA. Ansaita rahaa ja poistua sen köyhäinavustuksen piiristä, jota kutsutaan valtion antamaksi tueksi. Siitä ei riitä vuokran jälkeen kuin viisikymppiä elämiseen. Hyvä viskikin maksaa enemmän. Lainataan, köyhdytään, rappioidutaan ja ikävöidään sellaista elämää, jossa tästä hommasta tienaisikin jotain. 

LOPETA! UNOHDA SE!

Kaikki ymmärtävät, että elämä on hyvin vaikeaa. Mutta sehän on vain elämän luonne. Ei sinulla mene yhtään huonommin kuin muillakaan. Oikeastaan menee ehkä jopa paremmin, jos sinulla on varaa kirjoittaa siihen läppäriisi sohvan nurkassa naiiveja tarinointeja, tekemättä mitään muuta. Ja silti elät! Mutta mietit aina itseksesi, onko elämä sen arvoista, jos aina tulee torjutuksi ja apurahat jäävät saamatta. Luovuuden rajat ovat tulleet vastaan ja päästä ei löydy kuin lapsuudesta poimittuja leppäkertturunoja. Ei mitään uutta. Ei jännittävää. Ei mitään, mikä saisi jäävuoren kohoamaan meren pinnalle niin, että edes joku näkisi siitä jotakin. 

Nuku, nuku nurmilintu. Väsy, väsy västäräkki. 

Sinun ei tarvitse enää jaksaa.

Vaikka äiti ei enää silitä pientä pehmeää päätäsi. Voit silittää itse itseäsi. Runoile unilauluja. Olethan lahjakas. Huomenna on uusi aika nousta lentoon. Ehkä silloin joku vihdoin näkee.

Lennä, lennä leppäkerttu – ison kiven juureen…

Jäänsekainen roolihämmennys

Tunnen talven toiveikkaan tuoksun. Jalan askeltaessa märkä lumi pilaa nahkakengät. Hiekoitus on painautunut jään alle uppeluksiin ja vesi liukastanut tien pinnan vaaralliseksi. Keski-ikäiset naiset istuvat puutalon kuistilla polttaen savuketta, keskenään rupatellen. Minä olen yksin. En tahtoisi koskaan lähteä täältä. Kävelyretket naapurustossa tuovat minuun rauhan, jota en muualla saa. Minäkin tahtoisin pienen puisen kuistin, jossa voisin istuskella syksyn pimeydessä lyhdyn valaistessa hetkeni, tai kesäillassa tuulen silittäessä hennosti poskea. Oluen tuoksu ja sauna, tärkeä ihminen vierellä, turvallinen olo.

Jollain tapaa kai lakkasin uskomasta. Lakkasin muodostamasta unelmia. Lakkasin toivomasta tietynlaista elämää. Kadotin itseni kaikessa siinä hötäkässä. Unohdin mitä tahdon. Joskus tunnen katsovani elämääni ulkopuolelta. Ruumiista irtautumisen kokemukseni eivät ole hyviä. Tuntuu kuin olisi ulkopuolinen seurassa, jonne on aina tuntenut kuuluvansa. Tärkeät ihmiset tuntuvat siltä, kuin he eivät välittäisi. Parhaalta ratkaisulta tuntuu poistuminen, muiden rauhaan jättäminen, katoaminen tieltä. Ja kaikkien näiden itsesäälin sävyttämien melankolisten ajatusten myötä alkaa vihaamaan itseään.

Lapsena oli onnea, mutta myös surua. Elämä koostuu hetkistä. Lapsuuden onni virittäytyy äärimmilleen sateen jälkeisessä tuoksussa, multaisissa varpaissa, kumisaappaiden läiskynnässä lätäkössä, pikkupakkasena poskissa, itse tehtynä mustaviinimarjamehuna. Lapsuuden rankat hetket vyöryvät päälle vastentahtoisissa kyynelissä, haikeuden tunteessa, kaipuussa, kykenemättömyydessä, uskon puutteessa, siskon surullisessa katseessa ja empatiassa muita kohtaan. Hetkinä, jotka muistuttavat menneestä, ymmärtää olevansa sama ihminen, kuin oli joskus. Vanhoissa runoissa teini-iän tunnemyrskyt kiteytyvät muutamaan keskeneräiseen virkkeeseen.

Nyt on sellainen hetki, tässä kävellessä, jossakin aivan muualla kuin lapsuuden maisemissa. Teini-iän keskeneräisyys muistuu mieleen sana sanalta, alakulo ja ahdistus kertovat kaiken sen olemassaolosta. Samaan aikaan tuoksut ja yksinäinen vaeltelu, ihmisten tarkkailu sekä hiljaisuus, tuovat mieleen pienen ihmisen, joka katosi kauan sitten. Tämä pieni ihminen elää ehkä vielä niissä hetkissä, jotka saavat hymyilemään ja onnelliseksi, kun muta tarttuu kengänpohjiin ja talviaurinko kimaltaa puiden lomasta talojen kattoihin. Samaan aikaan tahtoisi paeta, kuin tahtoisi olla tässä.

Itsesäälissä ja menneessä roikkuessa ei pysy kiinni todellisuudessa. Ehkä en kadottanutkaan itseäni, ehkä sen sijaan löysin minuuden. Ehken unohtanut mitä tahdon, vaan opin tahtomaan uusia asioita. Ehken todella lakannut uskomasta tai menettänyt unelmiani, sillä rakensin uudet unelmat ja usko alkoi suuntautua tähän hetkeen kauaskantoisten haaveilujen sijasta. Skeptisyyteni alta verhoa raottaa ikuinen hahmo, joka jaksaa uskoa ja olla onnellinen. Hän, joka ei murru, vaikka seinät kaatuisivat päälle.

Hetkien lisäksi elämä on jatkuvaa muutosta. Velvollisuudet saavat jäädä tältä illalta. Toiveikkaassa talven tuoksussa tanssin kenkäni pilalle ja huudan kuin Ronja Ryövärintytär keväthuutonsa. Enkä jaksa enää välittää rajoitteista, enkä siitä mitä muut ajattelevat, en edes oman mieleni kahleista. Puinen kuisti tai kerrostalon parveke, sen ei ole väliä tärkeiden ollessa läsnä. Ja vaikka irtautuisin ruumiistani, tietäisin, etteivät he jättäisi minua koskaan tai lakkaisi välittämästä. Avaan yksiöni oven, käperryn sänkyyni ja tuoksun tupakalta. Kävelyretkessä roolihämmennykseni haihtui uppeluksiin hiekoituksen sekaan.

 

Sanja

Kyynelten värittämät suudelmamme

Syksy oli viileä ja sateinen. Loppua kohden kasvanut toivoni mureni itseluottamuksen murusiksi. Pelko kasvoi äärimmäiseksi. Jännitys kihisi jokaisessa solussani, enkä olisi tahtonut katsoa. Nähdessäni nimeni räjähdin säteleväksi palloksi, joka ei pystynyt hillitä innokkuuttaan. Tulevaisuus näytti valoisammalta kuin mikään aiempi onni. Hienoisen häpeän säestyksin olin jättänyt viimeisen kerran välistä. Silti ansaitsin paikkani. Savuisen viskin maku kantautui huulilleni, hento silitys ohmiolleni, kiihkeä liikehdintä latinomusiikin soidessa, ruskeiden silmien lämpö. Jokainen meistä oli kuin luotu rooliinsa.

Puraisu välitti kehooni tunteen joka vallitsi minut. Me olimme yhtä ensi hetkistä lähtien. Ajan saatossa kehityimme yhä kauniimmiksi, haastoimme itsemme, tukeuduimme toisiimme. Ajat ilman teitä aiheutti suunnatonta ikävää jo alkutaipaleillaan. Jokainen antoi kaikkensa yhteisen unelman vuoksi. Enkä osannut edes toivoa näin valtavaa onnea, enkä rakkautta, joka syntyi viattomana kuin vastasyntynyt lapsi. Löysin itsestäni hulluuden, maanisen puolen ja selkäpiitaa karmivan tuijotuksen kaikkine runollisuuksineen. Aika kiirehti ohitseni. Yritin tarrautua jokaiseen hetkeen. Kaikki hyvä päättyy aivan liian nopeasti.

Mihinkään en olisi pystynyt ilman teitä. Mitään näin uskomatonta ei olisi saatu aikaan ilman meistä jokaista. Kaikki huipentui hetkiin näyttämöllä, satojen ihmisten katseiden edessä, täydessä maskissa, heittäytyen kokonaan, olimme roolissa ja imrpovisoimme. Jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Jokainen antoi voimaa. Huonotkin päivät kääntyivät hyviksi, väsymys voimaksi ja itkut iloksi. Vietimmepä iltamme tehden töitä, juhlien, olutta juoden, elokuvia katsellen, laulaen tai vain yhdessä seurustellen - kaikki oli täydellistä. En tarvinut muuta selvitäkseni, ja tulevaisuus ilman tätä kaikkea pelottaa valtavasti. Onneksi en menetä teitä. Sitä sinetöivät kyynelten värittämät suudelmamme, joita emme häpeile edes parrasvaloissa.

Sanja

Kyyhky unikkoaan rakastaa

Tarkoituksenani oli tehdä vertailu Timo K. Mukan romaanista Kyyhky ja unikko sekä Ilvesteatterin samannimisestä näytelmästä, jonka on dramatisoinut Anni Mikkelsson. En kuitenkaan tahdo tehdä sitä, sillä toisin kuin useat elokuvat verrattaen alkuperäisteoksiinsa, näytelmä ei tehnyt alkuperäisteokselle lainkaan hallaa. Se enemmänkin täydensi ja syvensi sitä, minkä romaani tahtoo kertoa. Romaani ja näytelmä muodostavat ikäänkuin symbioosin toistensa kanssa. Tässä tasapainossa kirja ravitsee sitä, minkä esitys jättää ruokkimatta, ja toisinpäin. Molemmat toimivat loistavasti yksin, mutta ovat vielä enemmän yhdessä. Ensin katsottuani näytelmän, kiinnostuin lukemaan alkuperäisteoksen, enkä hämmästele lainkaan Anni Mikkelssonin käsiohjelman sanavalintaa: ”Kyyhky ja unikko otti minut kokonaan –”. Se otti minutkin.

Intiimin ja monipuolisia ratkaisuja kokeilevan toteutuksen, sekä erittäin vakuuttavan näyttelijätyön lisäksi esitys tuli lähelle sen luoman hajumaailman kautta, jossa sekoittui hiki, multa, kuivuneet lehdet, ulkoilma ja tunkkainen kosteus. Sellaista en ole kokenut missään esityksessä koskaan ennen. Olin täysin esityksen lumoissa ja rohkean sekä aidon elehdinnän tuloksena lähes oikeasti uskoin, että noin kaksikymmenvuotiaista päänäyttelijöistä (Eetu Känkäinen ja Johanna Niemi)  toinen oli 35-vuotias Pieti ja toinen 15-vuotias Darja, jotka ovat hulluudessaan intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Mitä kirjaan tulee: luin sen muutamassa tunnissa, sillä en pystynyt lopettamaan lukemista. Pium paum, taianomaisen kaunis kehtolaulu saa kylmät väreet lipumaan selkääni pitkin ja uskomaan rakkauteen, joka ei tunne rajoja. Pium paum, tämä laulu nivoo uskomattomalla tavalla yhteen näytelmän aloituksen, lopetuksen ja alkuperäisen romaanin.

Työskentelen lasten ja nuorten parissa, joten on kenties sopimatonta pohtia tällaisia asioita ääneen, mutta onko se todella väärin, jos 15-vuotias ja 35-vuotias aidosti rakastavat toisiaan? Onko kahden ihmisen välinen rakkaus koskaan muiden määriteltävissä? Ennen olisin ykskantaan tuominnut tällaisen suhteen, ja yhteiskunnan yleisiin normeihin vedoten sanonut, että mies on vanha pervo, joka on houkutellut lapsen nauttimaan hyväksikäytöstään. Näytelmä sai minut kuitenkin ajattelemaan asiaa syvemmin, sillä Pietin ja Darjan rakkaus oli niin aitoa. Siinä missä kirja vahvisti käsitystäni siitä, että Pietillä on kulttuurikehyksessämme epäkorrekteja mielihaluja, se myös vahvisti tunteeni siitä, että hänen ja Darjan rakkaus on täysin molemminpuolista ja toista kunnioittavaa.

Miettiessäni itseäni 15-vuotiaana ja nyt viisi vuotta myöhemmin, tiedostan kasvaneeni, kypsyneeni ja aikuistuneeni valtavasti. Jotkut teini-ikäiset ovat kovin pieniä ja ajattelemattomia, mutta yksilöllisiä eroja on paljon, ja jotkut voivat olla kypsempiä kuin aikuiset ihmiset. 15-vuotias ei ole enää lapsi. Toisaalta voi vedota siihen, että 35-vuotiaan pitäisi pystyä elämänkokemuksensa ja yhteiskunnan asettamien normien valossa hillitsemään itseään ja pysytellä erossa teinitytöstä, vaikka olisikin löytänyt hänestä sielunkumppaninsa. Odottaa vielä muutama vuosi, jotta toinenkin tajuaa varmasti, mitä tekee ja on laillisesti aikuinen. Viiden vuoden päästä ikäero olisi kenties vieläkin kyseenalainen, mutta suhde hyväksyttävä. Miksi siis pitäisi odottaa, jos molemmat tahtovat toisensa juuri siinä hetkessä? Mehän jokainen luultavasti tiedämme, että tärkeitä ihmisiä ja ainutlaatuisia mahdollisuuksia voi menettää, jos empii pelaten tulevaisuuden varaan.

Miksi meidän tulisi aina miettiä toimissamme, mitä muut niistä ajattelevat ja mikä on yleisesti suvaittavaa yhteiskunnassamme? Monet rajojen rikkojat ovat saaneet aikaan ihmiskuntaa mullistavia muutoksia röyhkeydellään, pistäen vastaan yleisille mielipiteille muista välittämättä. Mukan romaani kohautti 70-luvulla ja kohauttaa vieläkin, sillä hän on taistelija, joka naturalistisessa romaanissaan Kyyhky ja unikko, tuo ilmi asioiden ytimen, jota me muut emme uskaltaisi muuten kohdata. Kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan nähdä, mitä kahden ihmisen väliseen suhteeseen kätkeytyy. Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta puuttua muiden ihmisten suhteisiin, sillä kukaan ei voi koskaan tietää asioita paremmin kuin osapuolet itse. Kuten ystäväni kauniisti ilmaisi: ”Parisuhteessa kahden ihmisen välillä on jotakin, jonka he tietävät, vaikka muut eivät sitä tiedä. Siihen ei pitäisi olla kenelläkään mitään sanottavaa.” Kuinka me muut olisimme siis sen pätevämpiä määrittämään, onko Pietin ja Darjan suhde oikeanlainen?

Vuosikin voi merkitä paljon. Kahdessa vuodessa pikku Darja on ehtinyt hankkiutumaan raskaaksi toiselle. Silti hän palaa. Eikö se, jos mikä, kerro aidosta rakkaudesta? Takaisin paluu, kaikkien muiden ihmisten yrittäessä pitää heidät erossa. Vaikka paluu lopulta koituu hänen kohtalokseen, olisi kaikki voinut päätyä kauniimmin. Ei Darja olisi palannut, jos Pieti ei olisi antanut hänelle ja itselleen mahdollisuutta aiemmin. He eivät olisi koskaan saaneet kokea toisiaan. Eikä voi väittää, etteikö Pieti olisi miettinyt rakkautensa sopimattomuutta – hänhän kutsuu itseään pahaksi unikoksi, joka myrkyttää kauniin viattoman kyyhkynsä Darjan. Alituinen mielen ristiriita oikean ja väärän välillä ajaa Pietin lopulta hulluuteen. Hän tietää, ettei pysty elää ilman Darjaa, muttei myöskään kestä itseään hänen kanssaan, eikä ajatusta Darjasta jonkun muun kanssa. Tragedia, joka siitä seuraa, kertoo vääristyneestä, mutta vannoutuneesta molemminpuolisesta rakkaudesta.

-- Pium paum, kukkii maa, ja kyyhky unikkoa rakastaa. Pium paum. --  soi mielessäni kaunis Ilvesteatterin esiintyjien laulama laulu, jonka sanat löytyvät myös romaanista. -- Pium paum, tuoni tuudittaa, ja kyyhky unikkonsa omistaa. Pium paum. -- Teatteriesityksen nähtyäni ja romaanin luettuani, minun on pakko uskoa aitoon, kiihkeään, kahden ihmisen väliseen rakkauteen. -- Pium paum. Kukkii hautuumaa, ja tuuli kukan teriöitä heiluttaa. Pium paum. - Mikkelsson paljastaa esityksen lähtökohtana olleen havainnon: me emme kestä. Siihen viitaten ja syvästi elämyksestä kiittäen, tahdon todeta: Nämä kaksi, yhtä olevaa teosta, tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, etten kestä!

Sanja

https://www.youtube.com/watch?v=IXBLI8xoglo

http://www.ilvesteatteri.fi/esitysarkisto.html

Linkit esityksen traileriin ja Ilveksen esitysarkistoon