Toivon säteitä

Se aamu oli hyvin kaunis, täynnä toivon säteitä. Kävelin Eiran rantaa pitkin lumen säteillessä jäisen meren pinnalla. Kävelit minua vastaan ja jo kaukaa huomasin sinun hymyilevän. Sanotaan, että hymy on kaikista kasvonilmeistä sellainen, jonka ihmiset erottavat jo pitkän matkan päästä. Sinun hymysi olisin taatusti havainnut vaikka galaksien takaa, jos olisin oikein yrittänyt. Hymy on kutsu, joka antaa vastaanottajalleen hyväksynnän, jota jokainen tarvitsee. Sinä hymyilit aina, joten minäkin tunsin itseni arvokkaaksi.

Sen kevään jälkeen hymysi katosi. Muutuit vakavaksi ja synkäksi. Alituinen ilmeettömyytesi sai tuntemaan, ettei sinua enää olisi. Itsekkyydessäni kyllästyin seuraasi ja siihen, etten saanut sinuun enää kontaktia. En voinut ymmärtää, sillä et kertonut mitään. Sulkeuduit, enkä osannut lukea sinua. Unohdin kuka olit ollut. Unohdin mitä ystävyys tarkoittaa. Olin autuaan tietämätön maailman pahuudesta, enkä tajunnut, miten vakavista asioista oli kyse. Juuri tietämättömyyteni teki minusta saatanan.

Jätin siis sinut silloin, kun tarvitsit minua eniten. Pakenin, koska en osannut käsitellä tuskaasi. Jos olisin antautunut, olisin itse vajonnut. En ollut vahva, joten valitsin helpon tien ja jätin sinut yksin vailla apua. Antauduin helppojen houkutteiden vietäväksi ja tulin sellaiseksi ihmiseksi, jollaiseksi en koskaan tahtonut tulla, tai uskonut tulevani. Tulin sellaiseksi, jota olit aina vihannut, joita olimme vihanneet yhdessä. Kaikki vain siksi, etten osannut suhtautua. Minusta tuli likainen ja ilkeä. Näin jälkeenpäin pystyn näkemään saastan, joka peitti nahkaani, oli imeytynyt huokosiini ja takertunut ihokarvoihini. Mielikuva sen aikaisesta itsestäni iljettää minua.

Samaan aikaan, kun kauneuteni hajosi sirpaleiksi pahuuden tieltä, sinä kamppailit itsesi kanssa parempaan elämään. En voinut käsittää sitä. Olin lukkiutunut sisäisesti muutoksesi myötä, turruttanut itseni ja kovettunut kiveksi. Olin jo lähes unohtanut sinut ja sen mitä olimme, kun tahdoitkin taas tavata. Menin aivan sekaisin. Ristiriita tuntemuksissani oli niin valtava, että paha olo ilmeni fyysisinä oireina: minua pyörrytti ja oksetti, enkä pystynyt nousemaan sängystä koko päivänä. Vaikka ikävä oli suunnaton, vihasin sinua ja tahdoin pysyä erossa sinusta keinolla millä hyvänsä. Rakkauttasi kohtaan oli syntyny hylkimisreaktio.

Sinä päivänä, kun vihdoin tapasimme, olin saanut hyperventilaatiokohtauksen. Häpesin sitä, mikä minusta oli tullut, enkä olisi tahtonut, että joudut näkemään sen. Tiesin, että näkisit hirviön sisälläni, vaikka yrittäisin peittää sen. Saasta oli imeytynyt liian syvälle, ja sinulla oli vuosienkin jälkeen herkkyys huomata minusta kaikki.

Kävelit vastaan samalla rantapolulla, kuin sinä keväisenä päivänä, jolloin olimme onnellisia ja hymysi tarttui minuun tehden minusta herkän ja suoloisen. Silloin kaikki sinussa kimmelsi ja heijasti iloa, kuten tähtipölyn omainen puuterilumi meren pinnalla heijasti aurinkoa. Kannattelit minua kuin jää, mutta kuten jääkin, kevään tullessa murskaannuit ja pudotit minut syvään, mustaan, yksinäiseen kylmyyteen. En päässyt sieltä pois. Se lamaannutti elintoimintoni ja seisautti verenkiertoni. Nähdessäni sinut, olin edelleen jäässä.

Vaati paljon aikaa, itkua ja halauksia saada asiat edes entisen kaltaisiksi. Kerroit, ettet koskaan unohtanut minua. Pyysit anteeksi ja anelit uutta mahdollisuutta. Kerroit, että olit tarvinut aikaa tutustuaksesi itseesi, sillä sinua oli alkanut ahdistaa huonot elämäntapasi ja maailman tekopyhyys. Sanoit, että olisit voinut satuttaa minua liikaa, jos olisit jäänyt luokseni, sillä eihän toista voi rakastaa, jos ei osaa rakastaa itseään. Lupasit, ettet enää satuttaisi.

En voinut ymmärtää, miksi pyysit anteeksi ihmiseltä, joka ei ollut hukannut ajatustakaan sinuun viime vuosina, eikä edes yrittänyt olla tukenasi, kun sinulla oli vaikeaa. Minä olin ollut paha, minä olin jättänyt sinut. Silti olin loukattu. Miksi tahdoit minut takaisin? Miksi kaivoimme vielä menneitä? Miksemme jättäneet niitä taaksemme ikävöinnistä huolimatta, jos kerran erkaannuimme? Olisin tahtonut kuvailla tuhansin ilmaisuin, mitä olin käynyt läpi. Sanoa, etten ollut enää arvoisesi, ja pyytää sinua lähetemään. 

Katsoin sinua kyynelteni läpi ja kerroin kaivanneeni hymyäsi.

Sanja

Vielä kerran omasi

Minä tulin vielä viimeisen kerran luoksesi, sillä päätin yllättää sinut. Olisin ollut määrätietoinen ja tehnyt kaikkeni tyydyttääkseni sinut. Vaikka ongelmia oli ollut ja olin ajatellut, että kaikki olisi paremmin, mikäli emme olisi enää yhteydessä, päätin hyödyntää sijaintini ja ensi kerran saapua luoksesi ilmoittamatta. Näpyttelin ovikoodin muutaman kerran väärin ja luulin sen jo vaihtuneen. Lopulta pääsin kuitenkin sisään. Jännitin hieman ovikellon painamista. Olihan jo kovin myöhä, enkä ollut koskaan ennen toiminut näin arvaamatta, etenkään sinun kohdallasi. Yritin kuunnella, ettei toisten ihmisten ääniä kuulunut. Olin jollain tasolla varautunut siihen, ettet ehkä olisi yksin. Intuitioni oli vahva, mutta minun on tapana sivuuttaa asiat, joista en voi olla varma. Olin juuri lähdössä, kun avasit oven.

Sinä suojelit häntä kuin lasta. Oli kuin hoivissasi olisi ollut pikkuinen, viaton, juuri naiseuttaan saavuttava tyttö, jonka neitsyyden veit ehkä minuutteja aiemmin. Minä olin kaiken kokenut, itsensä häpäissyt hirviöhutsu, jolta sinun piti häntä suojella. Minulla ei ollut enää merkitystä. En saanut nähdä hänestä vilaustakaan. Pian astelin alas rappukäytävää kunniani menettäneenä. Spontaanit romanttiset eleet eivät enää koskaan tulisi mieleeni. Mitä sinä sanoit hänelle tekosyyksi, kun ovikello soi kolmelta yöllä? Entä, kun se soi uudestaan aikaisin aamulla? Kuuliko hän suudelmamme, keskustelumme, ääneni? Sanoitko, että olen ystävä etsien yösijaa? Olisin voinut olla serkkusi tai siskosi tai ärsyttävä entinen tyttöystävä, joka ei koskaan pääse yli. En ollut mitään niistä. Olin vain naiivi, valheisiisi hirttäytynyt itsensä alentaja.

Oliko hän joku tärkeä? Tärkeämpi kuin minä olin koskaan ollut? Minähän en koskaan kai merkinnyt sinulle mitään. Suuteletko häntäkin aamuisin viimeisenä ennen töihin lähtöä? Oliko hän läsnä kokoajan minun tietämättäni? Näistä asioista olisi pitänyt keskustella. Olisi reilua kertoa kaikille osapuolille. Vai oliko hän täysin uusi - minun seuraajani? Minäkin olin vakuuttunut siitä, että me olimme ohitse, mutta päätin yllättää sinut viimeisen kerran. Pääsin itse yllättymään. Hillitty katse, alaston vartalosi. Tunnistin heti merkit. Totesin, että sinulla on toinen. Suutelin ja lähdin pois. En itkenyt, en raivonnut, en vaatinut päästä sisään. En vielä silloin. Toivotin hyvät yöt, käännyin ja lähdin. Mitä muuta olisin voinut? Ei minulla ollut oikeutta muuhun. Tunteille ei jätetty sijaa.

En nukkunut, en syönyt. Kaikki maistui pahalta,unet ahdistivat. Sain hetkeksi kiinni siitä tunteesta, mikä ihmisillä kenties on sillä hetkellä, kun he altistuvat alkoholikierteeseen. Olisin voinut juoda koko seuraavan viikon. Yksin. Mitä vain. He sanoivat, että olen hullu, tyynen rauhallinen, asiallinen ja spontaani, mikä tekee minusta ihmeellisen ja mielenkiintoisen. Sinä et nähnyt minua kuin häiritsijänä. Olin valmis huoraamaan itseni sisään, mutta sekään ei toiminut. Näin katseestasi, että sinua ei kiinnosta. Tiesin heti, ettet ottaisi minuun itse yhteyttä. Miksi ottaisit? Et ollut ottanut koskaan ennenkään. Tahtoisin puhua sinulle, mutten sallisi enää itseltäni sitä, että lähettelisin perääsi viestejä. Olin jo saanut vastauksen siihen, välitätkö sinä minusta. Mielessäni tiesin jo vastauksen siihenkin, onko sinuun luottamista. Olit valehdellut minulle kaikesta.

Ensi kertaa pääsin sisälle niihin lauluihin. Lauluihin, jotka aiemmin olivat näyttäytyneet vain sulosointuisena sanahelinänä merkitysten avautumatta. Kymmenen vuoden jälkeen ymmärsin vihdoin kaiken. Kävelin tuntikausia metsässä, sillä en päässyt pois. Luonto on ainut paikka, jonne pystyn paeta omaa itseäni. Itsesäälissä rypiessäni näin hyvin kapisen ketun. Kettu oli yltäpäältä mutainen, laiha ja osaltaan karvaton. Se kaiveli ojanpohjaa ruuantähteiden toivossa. Surkeampaa näkyä en ollut ikinä nähnyt. Mietin, etten itse ehkä olekaan niin onneton tuohon luontokappaleeseen verrattuna. Ihmisille on käynyt pahemminkin. Minullekin on käynyt pahemmin. Aloin itkeä ketun juostessa puiden lomasta moottoritielle.

Menin kivelle istumaan, haukkasin ketunleipää ja keräsin muutaman kukan. Yhden kukista jätin metsään penkille, jotta se voisi jatkaa matkaansa tuulen mukana. Minun pitäisi jatkaa matkaa. Miksi jumituin taas asioihin, joilla ei edes pitänyt olla merkitystä? Voimani olivat lopussa. Linnut sirkuttivat ja aarnipuut narisivat. Olisimpa päässyt takaisin siihen sielunmaisemaan, joka muistuttaa metsää kaikessa kauneudessaan. Pidäthän huolen pienestä prinsessastasi. Oli hän sinun sitten yhden illan tai useamman. Oli hän sellainen, jonka kanssa tahdot jakaa elämäsi tai sellainen kenelle et anna sitäkään vähää kuin minulle. Kasvata hänet omaksesi. Yhtykää toisiinne, jos hänen kanssaan se ei koidu ongelmaksi. Me katosimme, enkä minä ole enää omasi.

Sanja