Hän

Hän saapui huoneeseen ensin varmistellen, joko voi astua sisään. Toivotimme hänet tervetulleeksi, muttemme olleet itsekään varmoja saisimmeko aloittaa ilman arvioivaa tahoa. Hän sulki oven perässään ja istui eteemme jännittyneenä. Fyysinen olemus kertoi kaiken: hän väänteli käsiään ja oli poikkeuksellisen vakava, melkein tunsin hänestä kumpuavat värähtelyt. Aloitimme. Hymyilimme kaikki. Emmehän voineet olla hymyilemättä. Hänen karismaattisuutensa ja käyttäytymisensä saa niin naisen kuin miehenkin sulamaan.

Session aikana hänkin rentoutui pikkuhiljaa. Minä kuuntelin kiinnostuneena muiden vuoropuhelua, mutten saanut sanaa suustani. Tiedän, että alan liian helposti lavertelemaan asiaan kuulumattomia, joten odotin omaa vuoroani. Vihdoin oli sen aika. Jos joku olisi kertonut minulle etukäteen kuinka paljon jännittäisin, en olisi uskonut häntä. Hymyni takana jännitin koko ajan. Kysyin kysymykseni. Mietin, kuulostanko vakuuttavalta. Mitä, jos kysymykseni on hänen mielestään typerä, osaisinko tarkentaa asiantuntevasti?

Hän katsoi minua silmiin. Ihanat silmät. Älä punastu, äläkä käännä katsetta - ajattelin. Kuuntelin hänen vastauksensa. Ilmeisesti puheenvuoroni oli ollut hyvä ja selkeästi muotoiltu. En änkyttänyt, pysyin asiallisena. Ainoastaan lisäsin loppuun hieman turhia täytesanoja. Miksi aina pitää tehdä niin? Onko se jokin puolustusreaktio todellisten tunteidensa kätkemiseksi? Mitä vahvemmilla tunteilla puhuu, sitä enemmän niitä väljäämättä tulee - sitä typerämmältä kuulostaa. Yritin kuunnella hänen sanojaan, mutten pystynyt todella keskittymään niiden sisältöön hänen kauniin olemuksensa edessä.

Aika loppui ja hän lähti. Mietin, koska näkisin hänet taas. Viimeisiksi sanoikseen hän oli kehunut meitä poikkeuksellisen vuolaasti. Voi kunpa vain voisin olla erityinen hänen silmissään, enkä vain osa ryhmää. Meitä ei yhdistänyt enää mikään, sillä yhteiset velvollisuutemme olivat ohi. Muutama asia jäi askarruttamaan. Mietin, lähettäisinkö hänelle sähköpostia kysyäkseni niistä, vai olisiko se häirintää postitulvan ollessa muutenkin suuri. Miksi pidän itseäni niin vähäpätöisenä hänen rinnallaan? Meidänhän tulisi kaikkien olla yhdenveroisia.

Sanja

Mustaa lunta

Helsingissä lapset eivät koe oikeaa talvea. Se kestää kuukauden ja lumi sulaa päivän kuluessa likaiseksi rännnäksi läärääntyen kengänpohjissa. Vanhemmilla on vaikeuksia päättää aamulla pistäisikö lapselle talvikengät vai kumisaappaat. Kuravaatteet pitää aina varmuuden vuoksi pakata mukaan. Entä uusi hieno talvihaalari, onko sille tarvetta tänä talvena? Ensi talvena siitä on jo kasvettu yli, pitäähän sitä käyttää. Reissuvihossa lukee päivän jälkeen, että lapselle tuli leikeissä liian kuuma, vaikka aamulla oli pakkasta. Seuraavana päivänä lapsi palelee, kun vaatetta on pistetty vähemmän.

Aamulla pihalta kuuluu villi huuto. Ensilumet ovat aina yhtä ihmeellisiä. Lapset temmeltävät innoissaan ja rakentavat kuraisia lumilinnoja valkeamman lumen puutteessa. Joka vuosi lumi on yhtä ihmeellistä. Miksei olisi? Joka vuosi lumi saa hymyn niin lapsen kuin aikuisenkin kasvoille. Turistit hämmästelevät valkeutta ja valoa pimeyden keskellä, teinit suutelevat kevyiden hiutaleiden takertuessa hiuksiin katulampun loisteessa. Kuusikot notkuvat lumen painosta ja pulkkamäet raikuvat innokkaista hihkaisuista. Jouluna on taas mustaa.

Talven jatkuessa useamman kuukauden, ei kukaan ole enää tyytyväinen. Liikennöintiä hankaloittavat kinokset, katolta tippuva lumi, pirullinen pakkanen ja liukkaat kadut ovat ainainen valittamisen aihe. Niin tottumaton turisti kuin supisuomalainen tallaaja tahtoisi jo luopua talvivaatteistaan. Eikä Helsingissä ole edes valkeita kuusikkoja. Valkea onni muuttui harmaaksi jo aikapäiviä sitten. Joulun lumenpuutteessa kukaan ei olisi kaivannut talvea enää tammikuuksi.

Me murskaannumme lumen painon alle, tipumme heikkoihin jäihin ja sammumme pakkaseen. Emme ikinä opi. Tulisi siis jo kevät. Lämpimät säteet johtaisi kesään. Kesäyöt ovat vielä romanttisempia kuin ensisuudelmat hellässä lumisateessa. Ei arjen stressiä, ei pimeyttä, ei paksuja vaatteita, eikä riskiä nukahtaa lumihankeen. Ainut joka jaksaa vielä nauttia tästä melankoliaa ilmentävästä vuodenajasta on räntäsateessa leikkivä lapsonen.

Äiti huutaa, sillä vaatteet ovat taas kuraiset ja litimärät. Lapissa sataa lunta kai vielä toukokuussakin. Onneksi Helsingissä on lämmin. Niin lämmin, ettei oikea talvi koskaan pysy täällä liian pitkään.

Sanja

Supernova

Täytyin uupumuksella. Yllättäen tuntui, ettei aikani riitäkään. Ettei mikään riitä. Minut oli tuomittu elämään keskiössä, monien ihmisten riesana, saamatta ketään omakseni. Itsenäinen onneni pirstoutui joka puolelle ympärilleni. Se tavoitti pimeät nurkat ja auringonvalon, yltäen lähes tähtiin, tyhjyyttä syöden. Olin saanut kaiken, minkä tahdoin. Olin liian onnellinen. Mietinkin jo, missä menisi pieleen ja milloin seinä tulisi vastaan. En vieläkään voinut uskoa, että joku pitäisi minusta oikeasti. En, että mielipitetäni pidettäisiin vakuuttavina tai ehdotuksiani oikeina. Sarkastisen korni epäilys vaanisi aina nurkan takana. Ei voi olla, että minä saavuttaisin jotakin.

Nauroin. Sanasi eivät liikuttaneet minua. Ehkä olinkin aina tahtonut vain heidät, keitä en voisi saada. Ehkä nautin toiseudesta, vaikka kunnianhimoni ja ylpeyteni kohottivat minua ylöspäin. Mitä sitten, että olin vielä nuori? En menettänyt inhimillisyyttäni, vaikka toiminkin epäkorrektisti yhteiskunnan normeja vastaan kapinoiden. Sanoivatko he, että ylitin rajan? Sanoivatko, että kokeilin, sillä en voinut tavoittaa unelmiani? Oliko väärin rakastaa ihmistä, joka nöyryydessään manipuloi rakastamaan? Häntä, joka satutti ja jonka menetin, jota en voinut saada, enkä edes tahtonut saada koskaan takaisin? Hän lukitsi minut sisäisesti. Lukot pitää murtaa pystyäkseen etenemään. Se turruttaa.

Romantiikan käsite oli murroksessa. Asiat, joita ennen ihannoin ja tavoittelin, alkoivat tuntua kaukaisilta. Kuin toisesta elämästä. Jonkun muun elämästä. Idyllini oli muuttumassa inhorealistiseksi. Psykedeelinen musiikki täytti mieleni ja tanssin hänen edessään alasti, suudellen hänen tyttöystäväänsä. En tarvinut nappeja mennäkseni sekaisin, sillä hengen jano päihdytti minut. Asioista tietämättömät nimittivät minua säälittäväksi jakorasiaksi. Itse näin itseni herkkänä taiteilijana. Istuin hänen kanssaan koko yön pidellen käsistä kiinni, enkä tahtonut enää koskaan tuntea muuta kuin sen hetken. Hetki katosi. Huominen oli kylmä ja täynnä valoa.

Sanoit, ettei sinulla ole aikaa. Sanasi helpottivat. Minun ei tarvinut tehdä valintaa. Minun ei tarvinut yrittää tuntea sinua kohtaan mitään, mitä en tunne. Minun ei tarvinut uskotella, että olet se, jota olin kaivannut. Silti sanasi uuvuttivat. Epätoivoinen elämäni iski vasten kasvoja. Siitä hetkestä asti toivoin hänen olevan minun. Siitäkin huolimatta, että hänen silmissään olisin ikuinen kakkonen. Minä kai salaa nautin. Inspiroiduin läsnäolevista asioista. Vannoin kaikkeni niille. Häntä se miellytti. Minua mielytti, että sain olla hänen seurassaan usein. Oliko väärin nauttia niistä hetkistä? Hetkiä tuli lisää. Ne pelastivat minut. Mietin taas, mitä olin tehnyt ansaitakseni onnen. Hän uskoi minuun, ja se antoi minulle voimaa. Se riitti.

Sanja