Tunnen
talven toiveikkaan tuoksun. Jalan askeltaessa märkä lumi pilaa nahkakengät.
Hiekoitus on painautunut jään alle uppeluksiin ja vesi liukastanut tien pinnan
vaaralliseksi. Keski-ikäiset naiset istuvat puutalon kuistilla polttaen
savuketta, keskenään rupatellen. Minä olen yksin. En tahtoisi koskaan lähteä
täältä. Kävelyretket naapurustossa tuovat minuun rauhan, jota en muualla saa.
Minäkin tahtoisin pienen puisen kuistin, jossa voisin istuskella syksyn
pimeydessä lyhdyn valaistessa hetkeni, tai kesäillassa tuulen silittäessä
hennosti poskea. Oluen tuoksu ja sauna, tärkeä ihminen vierellä, turvallinen
olo.
Jollain
tapaa kai lakkasin uskomasta. Lakkasin muodostamasta unelmia. Lakkasin
toivomasta tietynlaista elämää. Kadotin itseni kaikessa siinä hötäkässä.
Unohdin mitä tahdon. Joskus tunnen katsovani elämääni ulkopuolelta. Ruumiista
irtautumisen kokemukseni eivät ole hyviä. Tuntuu kuin olisi ulkopuolinen
seurassa, jonne on aina tuntenut kuuluvansa. Tärkeät ihmiset tuntuvat siltä, kuin
he eivät välittäisi. Parhaalta ratkaisulta tuntuu poistuminen, muiden rauhaan
jättäminen, katoaminen tieltä. Ja kaikkien näiden itsesäälin sävyttämien
melankolisten ajatusten myötä alkaa vihaamaan itseään.
Lapsena
oli onnea, mutta myös surua. Elämä koostuu hetkistä. Lapsuuden onni virittäytyy
äärimmilleen sateen jälkeisessä tuoksussa, multaisissa varpaissa,
kumisaappaiden läiskynnässä lätäkössä, pikkupakkasena poskissa, itse tehtynä
mustaviinimarjamehuna. Lapsuuden rankat hetket vyöryvät päälle
vastentahtoisissa kyynelissä, haikeuden tunteessa, kaipuussa,
kykenemättömyydessä, uskon puutteessa, siskon surullisessa katseessa ja
empatiassa muita kohtaan. Hetkinä, jotka muistuttavat menneestä, ymmärtää
olevansa sama ihminen, kuin oli joskus. Vanhoissa runoissa teini-iän tunnemyrskyt
kiteytyvät muutamaan keskeneräiseen virkkeeseen.
Nyt
on sellainen hetki, tässä kävellessä, jossakin aivan muualla kuin lapsuuden
maisemissa. Teini-iän keskeneräisyys muistuu mieleen sana sanalta, alakulo ja
ahdistus kertovat kaiken sen olemassaolosta. Samaan aikaan tuoksut ja
yksinäinen vaeltelu, ihmisten tarkkailu sekä hiljaisuus, tuovat mieleen pienen
ihmisen, joka katosi kauan sitten. Tämä pieni ihminen elää ehkä vielä niissä
hetkissä, jotka saavat hymyilemään ja onnelliseksi, kun muta tarttuu kengänpohjiin
ja talviaurinko kimaltaa puiden lomasta talojen kattoihin. Samaan aikaan
tahtoisi paeta, kuin tahtoisi olla tässä.
Itsesäälissä
ja menneessä roikkuessa ei pysy kiinni todellisuudessa. Ehkä en kadottanutkaan
itseäni, ehkä sen sijaan löysin minuuden. Ehken unohtanut mitä tahdon, vaan
opin tahtomaan uusia asioita. Ehken todella lakannut uskomasta tai menettänyt
unelmiani, sillä rakensin uudet unelmat ja usko alkoi suuntautua tähän hetkeen
kauaskantoisten haaveilujen sijasta. Skeptisyyteni alta verhoa raottaa ikuinen
hahmo, joka jaksaa uskoa ja olla onnellinen. Hän, joka ei murru, vaikka seinät
kaatuisivat päälle.
Hetkien
lisäksi elämä on jatkuvaa muutosta. Velvollisuudet saavat jäädä tältä illalta.
Toiveikkaassa talven tuoksussa tanssin kenkäni pilalle ja huudan kuin Ronja
Ryövärintytär keväthuutonsa. Enkä jaksa enää välittää rajoitteista, enkä siitä
mitä muut ajattelevat, en edes oman mieleni kahleista. Puinen kuisti tai
kerrostalon parveke, sen ei ole väliä tärkeiden ollessa läsnä. Ja vaikka
irtautuisin ruumiistani, tietäisin, etteivät he jättäisi minua koskaan tai
lakkaisi välittämästä. Avaan yksiöni oven, käperryn sänkyyni ja tuoksun
tupakalta. Kävelyretkessä roolihämmennykseni haihtui uppeluksiin hiekoituksen
sekaan.
