Vastasit: - Meitä ei koskaan ollutkaan. Keitä me edes olimme? En tiedä, mitä meille jäi, mutta kaikki, mikä meitä piti yhdessä, on kadonnut. Turha jatkaa.
Jäin sanattomaksi ja yritin estää silmiäni täyttymästä kyynelistä katsoessani sinua. Se oli vaikeaa. Sanojen tuottaminen oli vielä vaikeampaa. Niin paljon ajatuksia, joista yksikään ei kantautunut luoksesi, ei kantanut omia tuntojani pidemmälle.
- Kaikki loppuu aikanaan, sanoit, suutelit minua otsalle ja hymyilit.
Hymysi oli alakuloinen, mutta veikeä. En voisi sortua lähettelemään epätoivoista kaipausta uhkuvia viestejä jälkikäteen, kun päätös olisi jo tehty. Minun pitäisi sanoa jotain juuri sillä hetkellä, tiesin sen. - Sinä kuitenkin lähtisit pian, älähdin.
Katsoit minua pitkään, kuin miettien, ennenkuin lausuit: - Juuri siksi. Ei tehdä asioista vaikeita. Minullakin on tunteet, vaikkei uskoisi. Minäkin välitän. Lähde nyt, ennenkö todella sattuu.
Samalla kiitollisena noista sanoista, toivoin, ettet olisi koskaan lausunut niitä kuulteni ja halasin sinua viimeisen kerran. Olisit säästänyt minut kuvittelemasta, että oikeasti merkitsin sinulle jotakin.
Lämpöni lempeni, lempeni lämpöni, niin kaunis on nuoruutein. Hymyilen. Nuoruustango saa aina sinut mieleeni. Samoin St. Petersburg, se eräs suihkusaippuan tuoksu, laatuolut ja tanssitunnit. Monet asiat muistuttavat sinusta. Ne tekevät sen aivan liian helposti. Tietäsitpä minun ottaneen tanssitunteja. Kukapa olisi uskonut.
En ole nähnyt sinua keskustelumme jälkeen. En pitänyt yhteyttä. En nähnyt vilaukseltakaan. En Kalliossa, en idässä, en yhdinkeskustassa. Joskus odotan sinun ilmestyvän jostakin, kenties tytön seurassa, jota rakastat, kenties ystävien, joita en koskaan tavannut.
Koskaan et tule. Koskaan emme pääse vaihtamaan kuulumisia, emme kohtaamaan toisiamme entisinä rakastajina, tapaamaan vanhoina tuttuina. Suhteemme kaikkosi yhtä arvaamattomasti hiipuen, kuin se oli alkanutkin. Mitään määrittelemättä. Mitään merkitsemättä., kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Tiedän, että se oli. Sinä olit. Me olimme. Näin sen kuuluu ehkä ollakin. Kenenkään tietämättä. Vain sinussa ja minussa me olimme salaa jotakin.
Tapasimme taas. Pörrötit leikkisästi hiuksiani. Nauroimme. Meillä oli mukavaa yhdessä. Päädyin luoksesi, kuten aina ennenkin. Meno oli vielä villimpää kuin alle parikymppisenä. Koko homma toimi muutenkin paremmin.
Palasimmeko takaisin entiseen, kun aloimme nähdä viikottain? Tapailimme, kävimme treffeillä, pidimme taas hauskaa. Yleensä kaksin, toisinaan kolmisin. Olimme itsevarmempia, kokeneempia, ja toistemme lihasmuistissa. Tätäkö aikuiset kutsuvat seurusteluksi?
Olin yli 25 eikä minulla vieläkään ollut ensimmäistä lasta. Sinun kanssasi unohdin tunteilun. Sinun kanssasi unohdin kurjat sääntöni ja tavoitteeni. Sanokoot muut sitä miksi tahtovat, mutta meillä oli aina vain seksiä.
Se olit sinä. Se olit aina ollut sinä. Sinä sait minut muistamaan, miltä tuntuu elää.
Lapsi. Kolme lasta lopulta. Tällä hetkellä työskentelen Lahden kaupunginteatterissa. Elämäni on idyllinen. Enemmän, kuin mistä osasin koskaan haaveilla. Aviomieheni oli vastanäyttelijäni ensimmäisessä elokuvassa, jossa tein pääroolin. Saimme kaksi lasta ja menimme naimisiin. Kolmas lapsi - toinen tytär - syntyi vuosi häiden jälkeen. Sain kuin sainkin kaikki nuoruuden unelmat täyteen ja lempiartistini esiintymään häihini. Kaikki tapahtui vain paljon myöhemmin kuin olin ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni kuvitellut.
Minulla oli vielä kanssasi se epämääräinen suhde, saadessani tuon loppuelämäni kannalta ratkaisevan elokuvaroolin. Kukaan ei osannut aavistaa, että nain parhaan ystäväsi.
Tulet meille illalliselle ja leikittelet lasten kanssa. Sinä et edes pidä lapsista. Virnistämme toisillemme. Aviomieheni - ystäväsi - tietää mitä meillä oli, mutta vain sen mitä olen kertonut. Hän ei tiedä, että yksi elämäni kauneimmista aamuista oli, kun viimeisenä ennen töihin lähtöäsi kiedoit käden ympärilleni ja suutelit minua.
Nyt leikit lasteni kanssa ja minä muistelen salaa kaikkia niitä nautintoja, jotkat tuotit minulle joskus.
Sanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti