Meren vaahtoa tyynessä vedessä

Lakkasin elämästä lähtösi jälkeen. Kuvainnollisesti. Toisinaan herään vielä suudelmiisi, huultesi kihelmöintiin solisluuni kuopassa ja olen taas hetken tässä. Onnellisena. Olemme taas saaressamme meren vaahdon soljuessa hiljaa sormiesi läpi, kunnes vesi tyyntyy hitaasti iltaa myöten auringon laskiessa hennoksi purppuraksi taivaanrantaan.

Herätessäni olen taas pimeässä. Keskellä talvea. Yksin. Toivoisin voivani sukeltaa revontuliin ja nähdä kasvosi niissä. Muistan kuinka ensi kertaa kiedoit kätesi hiljaa ympärilleni sanomatta sanaakaan. Oli kylmä pakkasilta ja minä väreilin. En siksi, että olisin palellut, vaan siksi, että sain olla kanssasi. Osoitit taivaan tulia sanoen, että hohdan samaa valoa kuin ne. Minun mielestäni sinä hohdit. Minä olin vain tuhkaa valkeassa lumessa, jonka valaisit loistollasi.

Lumet sulavat ja kevään ensimmäiset lehdet puhkeavat loistoonsa. Kohta on kesä ja maa kukkii hyttysten häiritessä ympärillä. Ei mietitä sitä nyt. Ei ole sen aika.
Istun laavulle odottamaan sinua. Tunnen, että voisit tulla. Tiedän, ettet voi. Pyörittelen sormillani multapaakun sekoittaen siihen sulavan lumen ja likaisen ruohotuppaan.
Voisimpa olla lapsi, leikkiä vailla huolia ja vailla vaikeita kokemuksia. Sellainen, jonka syntymättömän elämän kerran riistin. En olisi kestänyt joka päiväisessä elämässäni muistoa sinusta. Sinun silmiäsi ja sormiesi tuntua. Sinua pienessä lapsessa. Purskahdan itkuun.

Kyyneleeni tippuvat liikkumattoman perhosen siiville. Se on kuollut niinkuin minäkin. Ja vauva. Ja sinä.
Nostan perhosen kämmenelleni ja silitän sitä hiljaa. Ällöttävä ötökkä, mutta silti niin kaunis. Se taisi elää ennen aikojaan: eivät perhoset lennä maaliskuussa. Minä lensin kerran kanssasi. En oikeasti, mutta unelmissani. Lennän nytkin. Pois tästä hetkestä. Pois tästä keväästä. Ja tulevasta kesästä. Siitä mikä tuoksuu jo, vaikka sitä ei näe. Pois tästä kaipuusta.

Kesä. Ennen se oli minun suosikki vuodenaikani. Se oli aikaa, jolloin olin onnellinen joka hetki. Katson lapsien leikkiä rantahiekassa. Sinun kanssasi olisin hymyillyt heille. Olisit silittänyt vatsaani ja olisimme molemmat tienneet tuon eleen merkityksen. Olisit suudellut poskeani. Olisin ollut oikeasti onnellisempi kuin kenties koskaan. Nyt kaikki vain sattuu.
Havahdun siihen, että puristan vatsaani kovakouraisesti ja parkaisen. Ihmiset rannalla kääntyvät katsomaan.
Kukaan ei ymmärrä. Äidit suojelevat lapsiaan hullulta tädiltä - minulta. He eivät tiedä, että minäkin voisin olla kohta äiti. Nousen ja lähden pois. Tiedän minne, mutta en tiedä miksi.

Istun taas saaressamme. Tunnen suudelmasi tuulessa, äänesi aalloissa, kosketuksesi puun lehdissä, silmiesi katseen taivaalla. Sinä olet täällä. Minä tiedän. Istun saaressa syksyyn asti. Ilma kylmenee. Yöt mustuvat. Puun lehdet punertuvat ja lopulta tippuvat. En jaksa enää uutta talvea. En enää toista ilman sinua.
Lapsen olisi pitänyt jo syntyä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, kenties viikon päästä tai viikko sitten. Meidän lapsemme. Kysyn tunnetko. En kuule vastausta. Ensi kertaa olet todella poissa.
Tähdet loistavat. Meri on kylmä ja tyyni. Minä olen meren vaahtoa tyynessä vedessä. Livun hiljaa sormiesi lomitse takaisin siihen kesäiseen päivään.

Sanja